Viikonlopun vibat

Kello on kuusi aamulla ja hörpin teetä tukka pystyssä ja tuijotan tietokoneen ruutua. Se on siirretty keittiöön-tietsikka siis, koska meillä remontoidaan-taas.

Penkoessani aamutuimaan alati kasvavaa teevalikoimaani, käteeni osui Viisasten tee. Nappaan se käteeni, tiputan teepussin jättimäisen teemuki pohjalle, joka muistuttaa enemmän kattilaa kuin kuppia ja kaadan kuumaa vettä ja kauramaitoa perään niin paljon, että kupin kantaminen pöytään asti vaatii harvinaisen vakaata kättä ja toki pientä sadattelua, se auttaa kummasti käden vakauteen testatkaa vaikka, sillä en millään nyt ehtisi mopata tätä aamun elixiiriä parketilta.

Suupielet kääntyvät väkisinkin hymyyn, seuratessani tuota pikkuruista lappua, joka heiluu edestakaisin teepussin jatkeena. Viisasten tee.  Se tulisi tarpeeseen-se viisaus, sillä tänään pitäisi lukea isoon tenttiin töiden ohella-ratkoa muutama matemaattinen pulma, sekä aloittaa lukemaan erästä opintoihin liittyvää opusta. Puhumattakaan remonttihärdellista, joka odottaa kotona.
Siis ihan perus maanantai.

Kaikista uhkakuvista huolimatta oloni on ihan mielettömän energinen ja hyvä, samaan aikaan  rauhallinen, luottavainen ja usko kaikkien onnistumiseen on kova.
Se voi tosin johtua siitä, että en ole vielä aloittanut urakkaa tai sitten yksinkertaisuudessaan viikonlopusta, joka oli hyvä.

Minulla sattui olemaan viikonloppu vapaata ja ajattelin ensin, että käyttäisin vapaat hyödyksi, olisin reipas ja tekisin kaikki rästihommat ja tulevatkin jutut pois alta, mutta kun perjantai koitti idea ei tuntunutkaan enää houkuttelevalta miltään kantilta katsottuna, joten vaihdoin suunnitelmaa. Pitäisinkin koko weekendin vapaata kaikista velvotteista ja vaan nauttisin. Ihminenhän saa tunnetusti itsestään paljon enemmän irti levänneenä ja kun tajuaa että kahden päivän päästä on iso tentti ja et ole vielä aloittanut lukemaan;)


Treffasin lauantaina yhden rakkaimmista ystävistäni sen, jonka kanssa näemme aivan liian harvoin, ja jonka kanssa parkkeeraamme hanurimme aina meidän keittiön pöydän ääreen penkeille, jotka olen vaihtanut miellyttävimpiin, juuri meidän maratonkeskusteluidemme takia.

Meidän tapaamisemme ovat joka kerta hyvin pitkiä, keskustelumme rönsyileviä ja voisi sanoa terapeuttisia.
Ei ole aihetta jota emme perkaisi läpi.
Miehenikin käy täyttämässä kahvimukiaan naureskellen ja heittää väliin jonkin nasevan kommentin, yleensä minusta tai Satusta, joka yleensä siivittää keskustelun miesten ja naisten ajatusmaailman eroihin, ja päättää sen hervottoman naurunpuuskaan.
Joka kerta olen yhtä onnellinen, että juuri hänen kanssaan ovat tiemme kohdanneet aikanaan.

Koska lauantaista tuli ihan viikon helmi, halusin jatkaa sunnuntaita samalla tavalla. Peffat parkkeerattiin saman pöydän ääreen sunnuntainakin, hieman erillä kokopanolla tosin, kun treffasin puolestaan siskoni ja veljeni.
Koska tekstistäni saa ilmeisimmin kuvan, että en ole koko viikonlopun aikana liikkunut ruokapöydän äärestä minnekkään, korjaan asian heti, että olen kyllä poistunut-hetkittäin.
Kävimme siskoni kanssa jopa kuvaamassa, koska ensin näytti, että tästä tulisi ihan kivan oloinen päivä.  Eipä tullu. Heti kun saatiin kannettua kamat autoon alkoi sataa vettä. Totesin, että pikku sadekuuro ei meitä haittaa. No se ei varmaan olisikaan haitannut, mutta kun rantaan päästyä vettä alkoi viuhtoa lähes joka ilmansuunnista mitä vaan löytyy, alkoi huumori olla koetuksella.
Kävely rantakivillä muistutti lähinnä jonkinlaista extrem radan suorittamista ja mielessä välähti kivuliaan lonkkamurtuman mahdollisuus.

Selvisimme kuitenkin takaisin himaan ehjin nahoin, mikä sinänsä oli ihan mukava vaihtoehto, sillä olin luvannut leikata veljeni vallattomat luonnonkiharat astetta lyhyemmiksi.

Olen hieman ylpeä ja onnellinen, että hän luottaa kutrinsa juuri minun käsittelyyni. Hän kun ei anna kenenkään muun leikata suortuviaan. Ei sen jälkeen, kun aikanaan lähdin opiskelemaan alaa, ja vaikkakaan en enää sitä työkseni teekkään ja vaikka oma kuontaloni näyttää monesti lähinnä siltä, kun olisin juuri saanut sähköiskun tai noussut juuri vuoteesta. Niin silti luotto tekemiseen on tallella:)
Ja hyvät niistä tuli tälläkin kertaa, vaikka itse sanonkin. Onneksi hänen hiuksensa kasvavat hurjaa vauhtia, en ymmärrä mitä hän syö, joten kohta hänen on tultava takaisin.
Illan pyhitin Netflixille ja katsoin kaksi leffaa, joista ei välttämättä voi sanoa, että ne olisivat olleet mitään juonellisesti mestariteoksia, mutta koska toista leffaa tähditti  Jason Momoa, niin juonella ei varsinaisesti ole väliä.

Niin ja sitten vielä juniori, hän oli pelimatkalla Oulussa viikonlopun ja sain niin hykerryttävän hauskan puhelun kotiin samoin videon, jolle olen nauranut koko viikonlopun ja tämän aamun.
Ei voi kun todeta, että tästä on ihan huippua aloittaa uusi viikko.

Onhan tässä kaikkea... fiksu otsikko...

Vitsi mikä viikko takana. Sellainen mihin mahtuu niin kivoja, kun sitten tylsempiäkin juttuja, niitä elämän perusasioita.
Mutta se mikä ilahdutti tässä viikossa ehkä eniten oli, kun pääsin vihdoin kuvaamaan, silleen ihan oikeasti ja ajatuksella. Olen napsinut viime aikoina lähes ja ainoastaan kännykällä, niin kuin nämä kuvat tai sitten mun Canonin pokkarilla, sillä välin kun minun rakas työjuhtani Canonin järkkäri on jäänyt hyllyn päälle nielemään pölyä vähän liian pitkäksikin aikaa. Oikeastaan ihan sen vuoksi, että nykyään on niin helppo kuvata kännykällä ja nuo pikku pokkarit ovat ihan hyviä, ja mahtuu mukaan vaikka taskuun, toisin kuin neljä kiloa painava järkkäri, eli siis suoraan sanottuna täällä on menty ihan mukavuus edellä.

Mutta siis tällä kertaa kaivelin järeämmän kaluston esille, koska pääsin kuvaamaan ihanaa pientä yksivuotiasta pikkupoikaa <3
Ja voi jestas kuinka paljon nautin kuvaamisesta- pitkästä aikaa!
Ei niin ettenkö rakastaisi kuvaamista muutenkin, mutta olen huomannut tämän kaiken kiireen keskellä ja "pakollisten" kuvaamisten takia, että jokin siitä kuvaamisen intohimosta ja ilosta oli jäänyt valitettavasti hieman taka-alalle, hetkeksi aikaa.
Ymmärrän toki, että kenenkään voimavarat eivät millään riitä kaikkeen jatkuvasti ja joistain asioista on pakko tinkiä tai niitä on himmattava joksikin aikaan. Niin on käynyt kuvaamisen sekä bloggaamisen suhteen, valitettavasti, ne kun ovat asiat jotka ovat tuottaneet minulle suunnatonta iloa.

Voi kuinka turhautunut fiilis on monesti ollut, kun olen miettinyt että blogini päivittyy nyt vain kaksi -kolme kertaa kuussa. Ja kuvat, kierrätän toisinaan vanhempia otoksia ja vaikka olisi uusiakin, niin jotenkin se aikaisempi tunnelma joka niissä oli, on ainakin omasta mielestäni hieman hiipunut.
Olisi niin kiva kertoa teille viikon kuulumiset ja kivoja tarinoita mitä milloinkin on sattunut, koska niitä sattumuksia kuitenkin meillä riittää. Tai kertoa niistä ihanista kosmeuutuuksista, joita olen päässyt testaamaan ja hyväksi havaitsemaan, mutta kun istun koneen ääreen aivot vaan lyö tyhjää, eikä tekstiä tipu vaikka olisin juuri vuodattanu päivän kootut kommellukset jollekin toiselle henkilölle, joko kasvotusten tai puhelimen välityksellä.
Mutta niinhän se on ettei kukkokaan käskien laula ja täytyy vaan hyväksyä ajatus ja toivoa, että tämä menisi jo nopeasti ohi.

Toisaalta tuo kuvausreissu sai taas pienen tutun palon syttymään sydämessä ja erilaisia ideoita alkaa taas tupsahtelemaan mielenpäälle tuon tuosta, että valoa tunnelin päässä taitaa sittenkin olla näkyvissä:)

Niin ja sit yksi poiminta niistä kurjimmista jutuista, jos tossa ei ollut vielä tarpeeksi, niin, mun hammas alkoi pari päivää sitten tietty kipuilemaan silleen että se juilii välillä korvaan saakka, ja oikeasti mulla on jäätävä hammaslääkäripelko, mutta pakkoha se on hoidataa, joten reiluna äitinä tilasin sitten lapsillekin hammaslääkäriajat jotten joudu yksin kärsimään :D

Olen tainnut aiemminkin mainita, että meillä on lapsena ollut sellainen hammaslääkäri pariskunta, joka oli varmasti unohtanut käsitteen inhimillisyys.
Ja voin kertoa, että synnytyskin ilman kivunlievitystä oli kiva muisto verrattuna lapsuuden hammaslääkäri reissuun.

Minua ei pelota se kipu, vaan hammaslääkäriasema noin niin kuin yleensä. En vaan kestä sitä hajua, enkä ääntä mikä noissa paikoissa on. Ajattelinkin, että jos ottaisin vaikka nappikuulokkeet mukaan ja kuuntelisin musiikkia koko toimenpiteen ajan se voisi ehkä auttaa ja nenään tulpat? ;)
Onneksi omat lapseni ovat säästyneet tältä pelolta, vaikka tietävät, että äidille se on kova paikka.
Olen kertonut heille tästä ja haluankin puhua lasten kanssa mahdollisimman avoimesti asioista.
Ei sitten tarvitse ihmetellä, että miksi äiskä on naama valkoisena jo parkkipaikalla.

Mutta palataan sitten vielä kivaan juttuun, nimittäin kaunis puisto ihan kotimme vieressä puisto, joka on mainio retkeily- ja kuvauspaikka.
Joskus ei tosiaankaan tarvitse mitään sen kummempaa, kun päivästä tulee ihan paras.
Yksi mahtava juttu on tuo sisko, jonka kanssa reissut-ne pienetkin menee totaali nauramiseksi ja siitä jää koko päiväksi tai useammaksi sellainen hyvä fiilis, ettei mitää rajaa. Tosin sen saman fiiliksen saa kyllä aikaan myös sekopäinen perheeni, jota kuunnellessa voin vaan todeta synnyttäneeni kolme koomikkoa.

Mutta nyt on jätettävä kirjoitusvirheet ja pilkkujen paikat tarkistamatta ja juostava autolle, jääkiekkopeli alkaa ja nuo ei odottele mua!

Muksaa viikonloppua<3