Vitsi mikä viikko takana. Sellainen mihin mahtuu niin kivoja, kun sitten tylsempiäkin juttuja, niitä elämän perusasioita.
Mutta se mikä ilahdutti tässä viikossa ehkä eniten oli, kun pääsin vihdoin kuvaamaan, silleen ihan oikeasti ja ajatuksella. Olen napsinut viime aikoina lähes ja ainoastaan kännykällä, niin kuin nämä kuvat tai sitten mun Canonin pokkarilla, sillä välin kun minun rakas työjuhtani Canonin järkkäri on jäänyt hyllyn päälle nielemään pölyä vähän liian pitkäksikin aikaa. Oikeastaan ihan sen vuoksi, että nykyään on niin helppo kuvata kännykällä ja nuo pikku pokkarit ovat ihan hyviä, ja mahtuu mukaan vaikka taskuun, toisin kuin neljä kiloa painava järkkäri, eli siis suoraan sanottuna täällä on menty ihan mukavuus edellä.
Mutta siis tällä kertaa kaivelin järeämmän kaluston esille, koska pääsin kuvaamaan ihanaa pientä yksivuotiasta pikkupoikaa <3
Ja voi jestas kuinka paljon nautin kuvaamisesta- pitkästä aikaa!
Ei niin ettenkö rakastaisi kuvaamista muutenkin, mutta olen huomannut tämän kaiken kiireen keskellä ja "pakollisten" kuvaamisten takia, että jokin siitä kuvaamisen intohimosta ja ilosta oli jäänyt valitettavasti hieman taka-alalle, hetkeksi aikaa.
Ymmärrän toki, että kenenkään voimavarat eivät millään riitä kaikkeen jatkuvasti ja joistain asioista on pakko tinkiä tai niitä on himmattava joksikin aikaan. Niin on käynyt kuvaamisen sekä bloggaamisen suhteen, valitettavasti, ne kun ovat asiat jotka ovat tuottaneet minulle suunnatonta iloa.
Voi kuinka turhautunut fiilis on monesti ollut, kun olen miettinyt että blogini päivittyy nyt vain kaksi -kolme kertaa kuussa. Ja kuvat, kierrätän toisinaan vanhempia otoksia ja vaikka olisi uusiakin, niin jotenkin se aikaisempi tunnelma joka niissä oli, on ainakin omasta mielestäni hieman hiipunut.
Olisi niin kiva kertoa teille viikon kuulumiset ja kivoja tarinoita mitä milloinkin on sattunut, koska niitä sattumuksia kuitenkin meillä riittää. Tai kertoa niistä ihanista kosmeuutuuksista, joita olen päässyt testaamaan ja hyväksi havaitsemaan, mutta kun istun koneen ääreen aivot vaan lyö tyhjää, eikä tekstiä tipu vaikka olisin juuri vuodattanu päivän kootut kommellukset jollekin toiselle henkilölle, joko kasvotusten tai puhelimen välityksellä.
Mutta niinhän se on ettei kukkokaan käskien laula ja täytyy vaan hyväksyä ajatus ja toivoa, että tämä menisi jo nopeasti ohi.
Toisaalta tuo kuvausreissu sai taas pienen tutun palon syttymään sydämessä ja erilaisia ideoita alkaa taas tupsahtelemaan mielenpäälle tuon tuosta, että valoa tunnelin päässä taitaa sittenkin olla näkyvissä:)
Niin ja sit yksi poiminta niistä kurjimmista jutuista, jos tossa ei ollut vielä tarpeeksi, niin, mun hammas alkoi pari päivää sitten tietty kipuilemaan silleen että se juilii välillä korvaan saakka, ja oikeasti mulla on jäätävä hammaslääkäripelko, mutta pakkoha se on hoidataa, joten reiluna äitinä tilasin sitten lapsillekin hammaslääkäriajat jotten joudu yksin kärsimään :D
Olen tainnut aiemminkin mainita, että meillä on lapsena ollut sellainen hammaslääkäri pariskunta, joka oli varmasti unohtanut käsitteen inhimillisyys.
Ja voin kertoa, että synnytyskin ilman kivunlievitystä oli kiva muisto verrattuna lapsuuden hammaslääkäri reissuun.
Minua ei pelota se kipu, vaan hammaslääkäriasema noin niin kuin yleensä. En vaan kestä sitä hajua, enkä ääntä mikä noissa paikoissa on. Ajattelinkin, että jos ottaisin vaikka nappikuulokkeet mukaan ja kuuntelisin musiikkia koko toimenpiteen ajan se voisi ehkä auttaa ja nenään tulpat? ;)
Onneksi omat lapseni ovat säästyneet tältä pelolta, vaikka tietävät, että äidille se on kova paikka.
Olen kertonut heille tästä ja haluankin puhua lasten kanssa mahdollisimman avoimesti asioista.
Ei sitten tarvitse ihmetellä, että miksi äiskä on naama valkoisena jo parkkipaikalla.
Mutta palataan sitten vielä kivaan juttuun, nimittäin kaunis puisto ihan kotimme vieressä puisto, joka on mainio retkeily- ja kuvauspaikka.
Joskus ei tosiaankaan tarvitse mitään sen kummempaa, kun päivästä tulee ihan paras.
Yksi mahtava juttu on tuo sisko, jonka kanssa reissut-ne pienetkin menee totaali nauramiseksi ja siitä jää koko päiväksi tai useammaksi sellainen hyvä fiilis, ettei mitää rajaa. Tosin sen saman fiiliksen saa kyllä aikaan myös sekopäinen perheeni, jota kuunnellessa voin vaan todeta synnyttäneeni kolme koomikkoa.
Mutta nyt on jätettävä kirjoitusvirheet ja pilkkujen paikat tarkistamatta ja juostava autolle, jääkiekkopeli alkaa ja nuo ei odottele mua!
Muksaa viikonloppua<3
