Viuhahtajan päiväkirja

Okei. Voisin oikeasti alkaa pitämään kyseistä päiväkirjaa, viime päivien touhujeni valossa.
Ja ei, mulla ei ole aikomustakaan muistella sattumuksia vuosien takaa, koska olen tehokkaasti yrittänyt unohtaa edes osan munauksistani.  Joskin perheeni ja ystäväni eivät ole jostain syystä katsoneet tarpeelliseksi unohtaa parhaita paloja. Joten odotan sitä hetkeä, kun heille iskee dementia-kaikella rakkaudella.

Kaikki läheiseni tietävät, että minulle sattuu ja tapahtuu kaiken aikaan jotain. En tiedä onko se geeneihin rakennettu vai jokin muu valuvika. Onneksi nykyään otan asiat lähinnä olan kohautuksella, kun tarpeeksi sattuu, niin siihen tottuu.


Tapahtui tiistaina:
Herään aikaisin aamulla, (siis jotain seiskan aikaan ja se on lomalaiselle aikaisin),
en pysty nukkumaan pidempään, koska asuntomme muistuttaa lähinnä saunan ja helvetin välimaastoa, elohopean kivutessa yli kahdenkymmenen asteen. Takavuosien remontti ei tainnut mennä ihan putkeen.
Keitän kupillisen aamuteetä, kiskaisen bikinit ylleni ja siirryn parvekkeelle kirja kädessä, nauttimaan jälleen yhdestä leppoisesta loma-aamusta.
En tiedä kauanko olen nauttinut hiljaisuudesta ja uskomattoman viihdyttävästä kirjasta, jolle hekotan hysteerisesti vedet silmissäni, kunnes huomaan, että kuumuus on kasvanut entisestään-hellerajat paukkuu rikki ja vartaloani pitkin valuu hikipisaroita kuin purossa.
Vilkaisen nopeasti ympärilleni, ketään ei näy missään, ja koska asuntomme on ylimmässä kerroksessa ei meidän parvekkeelle voi nähdä mistään muualta, kuin naapuritalon katolta.
Avaan siis bikinien yläosan ja viskaan ne parvekkeen lattialle. Uppoudun takaisin kirjan pariin. Välillä kääntyilen aurinkotuolissa kuin grillikana, jotta päivetys olisi mahdollisimman tasaista- turhamaista tiedän.


Jonkin ajan kuluttua jokin ääni havahduttaa minut. Kiskon ajatukseni irti kirjasta ja vilkaisen ympärilleni. Enkö muuten maininnut jotain siitä naapuritalon katosta. Siitä paikasta josta oli ainoa näköyhteys meidän parvekkeelle. Jos siellä ei ole kukaan käynyt koko vuonna, niin eikös siellä ole taatusti remonttireiskat ja talonmies työntouhussa juuri sillä hetkellä, kun olen lähes nakkena parveketuolissa-he vastapäätä minua ja paljaita tissejäni.

Katson silmät pyöreinä talkkaria ja läväytän kirjan rintojeni peitoksi- kiitokset pienistä rinnoista, ehkä hän ei nähnyt mitään, tai no ainankaan kovin paljoa;)
Raapaisen biksuni lattialta ja kipitän sisälle, hieman nolottaa ja hitosti naurattaa. 
Ei niin, etteikö hän olisi nähnyt mitään sellaista mitä ei ole jo ennen nähnyt-tosin ei mun tissejä.

Kaivoin välittömästi kännykän esiin ja kirjoitin Tiialle seuraavan viestin;

Unohtakaa kirjoitusvirheet, olin hieman hysteerisessä tilassa...
Ihan parasta näissä tilanteissa on saada ystävän tukea, naurusta ei meinannut tulla loppua :D
Tämän jälkeen tietysti infosin asiasta kaikkia läheisiä, jotta he saavat taatusti henkisen hermoromahduksen kanssani.

Ette kai vaan kuvitellut, että ne mokailut loppuivat tähän, no ei tietenkään loppunut, yllätys yllätys!
Torstaina puolestaan lähdin käymään ruokakaupassa kävellen, kun ei tarvinnut ostaa kuin muutama tarvike, esimerkiksi jauheliha jonka olin laittanut makaronilaatikkoon, ja jonka mies oli luvannut lasten tortilloihin.
Okei jäätelökin oli lopussa.

Torstai oli tosiaan tuulisempi ja viileämpi päivä, mutta ei niin viileä, etteikö mekolla voisi olla liikenteessä Olen vakaasti päättänyt, etten housuja laita ennen elokuuta, ellen nyt satu löytämään ihanan keveitä kukkahousuja, joidenka lahkeita ei tarvitse lyhentää kahtakymmentä senttiä ollakseen minulle sopivat.

Mutta asiaan. Kävelin kaupasta kotiin kassi kainalossa ja mekon helmat liehuen. Huomasin tien varteen pysäköidyn auton, jonka sisällä istui keski-ikäinen mies. Jatkan matkaa kohti autoa tarkemmin sen ohi, en kyytiin. Pääsen auton etukulman kohdalle, kun mies käynnistää autonsa ja samaan aikaan tuulenpuuska iskee. En tiedä olenko minä kirottu vai viikkoni vaan, mutta kuin salamana hameen helmani pöllähtää ylöspäin- perskannikat vilkkuen. Miettikää Marilyn Monroen legendaarista kohtausta, jossa tuulenvire nosti mekonhelman korviin, silleen kauniisti. Tämä ei näyttänyt yhtään siltä.
Keski-ikäinen nainen ruokakassi kainalossa, nuttura keskellä päätä ja se raitamekko paljastaa, ei niin treenatut pakarat.
Olen varma että näky on palanut kuskin verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi, ja hän tulee tarvitsemaan terapiaa-olen äärettömän pahoillani:D

Haluatteko arvata, kenelle lähti taas salamana tekstiviesti, arvaa mitä nyt kävi ja .....selostus.
Vastaus: oliko sulla kalsareita jalassa?
Luojan kiitos oli ja ihan sievätkin vielä.

Vielä olisi viikkoa jäljellä ja kaikkea ei ole näytetty-ihan pelottaa itseänikin, ulos aattelin kuitenkin mennä.