Minä olen kävelevä, paremminkin fillaroiva katastofi!
Lähdin eilen kotiin iltavuorosta polkupyörällä, kuinkas muutenkaan. Siinä lukkoa avatessani katselin kuinka satulaani oli muodostunut pieni jääkerros, myös maa jalkojeni allani tuntui hieman liukkaalta, joten lähdin matkaan varoen.
Ensi pyörää taluttaen, jonka jälkeen hiekkaosuudelle päästyäni uskaltauduin jo nousta pyörän selkään. Matka alkoikin taittua rattoisasti, enkä muistanut ollenkaan maan olevan jo jäässä. Tässä vaiheessa poljin jo varsin vauhdikkaasti, enää yksi iso alamäki ja pääsen juomaa kupposen kuumaa teetä kotiini,ajatushan oli kiva jos asiat olisikin mennyt näin, vaan ei!
Polkaisin fillariini vielä kunnon vauhdit ja annoin mennä, alamäessä tukka hulmuten oli jo vauhdin hurmaa, painoin käsijarrua hieman jonka jälkeen löysin itseni selältäni maasta makaamasta , tarkemmin sanottuna autotieltä.
Vilkaisin ympärilleni kukaan ei ollut todistamassa volttiani, keräsin ylpeyteni, puhelimeni, luuni sekä sen hiton fillarin ja kömmin pystyyn ja takaisin pyörätielle.
Ensin tietysti tarkistin että puhelin toimii, siitä hiton fillarista ei niin väliä, sehän se minut petti kun tuolleen heitti satulasta.
Otin askeleen jos toisenkin, ok polvet hieman kipeinä, samoin oikea käsi sekä persus, ei luita poikki eikä murtumia, eli kaikki ok.
Loppumatka kotiin meni hieman rauhallisemmin, säryt alkoivat vähän myöhemmin.
Tänään todellisuus iski vasen reisi ja pakara on saanut pahimmat iskut, ei kuitenkaan mitään vakavaa.
Muutaman päivän lepo ja olen valmis kesyttämään fillarini uudelleen!
