1

Välillä eteen tulee päiviä jolloin tuntuu ettei mikään oikein mene putkeen, eilinen oli lupaavasti yksi sellainen.
Olin iltavuorossa töissä ja vaikkain työpäivä oli ollut mitä mukavin katselin hymyssä suin ikkunasta kuinka ilta alkoi hämärtyä, se  tarkoittaisi sitä että kohta pääsisin suuntaamaan askeleeni  kohti kotia lasteni luokse.
Niinpä laitoin miehelleni viesti; tulisitko hakemaan minut töistä haluaisin päästä tänään nopeasti kotiin ja sitäpaitsi täällä on todella kylmä ja tuulee.
Jostain syystä kuvittelin että hän tulisi hakemaan ilman viestiäkin, koska hän tietää monelta pääsen ja ilmanmuuta haluaa minut nopeasti luokseen ;)
Paluuviestiä lukiessa se hymy kasvoillani muuttui lähinnä irvistykseksi; sori mutta en ehdi hakemaan, olen lähtenyt pojan kanssa kaupoille (toiselle puolelle kaupunkia), tämä siis tarkoittaisi joko tunnin ylitöitä tai kävelyä kotiin, valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. 

Työpaikan ovella kirosin hiljaa mielessäni, tuuli oli yltynyt, ja  minullahan ei ole aikomustakaan kävellä valaistua jalkakäytävää pitkin, koska se veisi ainakin 15min pidempää, vaan päätän oikaista, sitäpaitsi tiedän vallan mainion oikoreitin siinä on vain pikku pulma se on pirun jäässä.

Kuljen oikoreitin alkuun, vastassa on jyrkkä ja jäinen mäki,mutta ei se mitään olen kulkenut reitin ennenkin tosin en näin jäisenä, päätän samalla kaivaa kännykän taskusta ja soittaa siskolle, täytyyhän sitä jollekkin kiukutella matkalla.
Otan muutaman askeleen  mäkeä alas ja mietin samalla oliko tämä viisas idea sittenkään polku on todella liukas, siskoni ehtii vastata, horjahdan ja kännykkä tippuu kädestäni se lähtee vierimään rinnettä alas ja lujaa, horjuen pääsen pystyyn ja ryntään puhelimen perään, saakelin puhelin pysähdy! Sen vauhti vain kiihtyy , mäki on peilijäätä, minä yritän juosta perässä, horjun, hypään polviin asti upottavaan hankeen ja takaisin jäiselle polulle ojennan kädet eteeni persus pitkällään  yritän tavoitella tuota hemmetin ylikallista samsungia ole kiltti ja pysähdy, vaan ei sen vauhti vaan kiihtyy entisestään ja minä mietin kuinka hemmetissä se voikin mennä noin lujaa, puskat rytisten jahtaan puhelintani.
Näen tutun mutkan ja riemuitsen mielessäni, no tuohon se ainankin pysähtyy...vaan eipä pysähtynytkään, se jatkaa matkaansa mäen alas asti missä seisoo miesjoukko katsomassa lastensa jalkapallopelejä, puhelin alkaa samalla hetkellä soida, soittoääneni on Neljän Ruusun seitsemän päivää selvin päin....
Minä kyykistyn poimimaan puhelimeni heidän jaloistaan, en kehtaa katsoa heistä ketään  vaan pyyhkäisen lumet puhelimestani ja vastaan...siskoni soittaa ja kysyy, nooo kuuluko nyt???

Tunnen katseet selässäni ja olen varma että heillä oli hulvattoman hauskaa seuratessaan puhelimen metsästystäni, mutta he onnistuvat pitämään naamansa peruslukemilla, kohtalaisesti.



Ei kommentteja